Elin muutaman vuoden suhteessa, jonkalaista en toivoisi kenenkään koskaan kokevan. Semmoisten ihmisten kanssa kuitenkin mennään naimisiin ja heidän kanssaan tehdään lapsia. He ovat hurmaavia ja koukuttavia, heidän kanssaan haluaa olla. Heillä on paljon ystäviä ja itseluottamusta. Semmoisiin ihmisiin rakastutaan hulluna ja sokeasti. He nostavat rakkautensa kohteita ylös kunnes eivät.

Ei ole sattumaa, että olen elämäni kuluttavimman ja ahdistavimman ihmissuhteen päättymiseen jälkeen täyttänyt kiihtyvällä tahdilla kirjahyllyni feministisillä teoksilla ja aloittanut nyrkkeilyn. En kokenut suhteessa fyysistä väkivaltaa, mutta samanlaiseen paskaan en enää lankea.

Pelastin itseni, mutta oikeaan suuntaan minut ohjasi julkinen terveydenhuolto ja viranomaiset sekä ennen kaikkea oma perheeni, joiden jäsenten kasvoilta näin järkytyksen helpommin kuin omiltani. En pystynyt valehtelemaan itselleni enää, kun näin totuuden niin monesta paikasta. Lähtö oli lopulta oma päätökseni, mutta sitä ei ehkä koskaan olisi tapahtunut ilman tukea. Miten käy niiden, joilla ei ole ystäviä? Niiden, jotka eivät osaa, pysty tai uskalla hakea apua? Miten niiden käy?

Älä jää hyvittämään, älä odota asioiden muuttuvan. Älä syytä itseäsi…. Jos kuulostaa yhtää tutulta….niin toivon, että luet sen mitä aion pian kirjoittaa.