Jos ihminen tuntee olonsa alakuloiseksi, häntä usein kannustetaan olemaan kiitollinen niistä asioista, joita hänellä on. Joskus on kuitenkin pakko surra asioita, joita ei enää ole. Mitä multa puuttuu, on yhteys isovanhempiini. Sen myötä puuttuu merkittävä yhteys juuriin ja omaan historiaan.

Havahduin tähän kaipuuseen ja tyhjään tilaan elämässäni, kun luin Theron Humpreyn kauniit alkusanat kuvakirjasta Maddie on Things. Humprey lähti kiertämään vuoden aikana Yhdysvaltain 50 osavaltiota yhdessä adoptoidun Maddie-koiransa sekä särkyneen sydämensä kanssa. Humprey suri sekä eroa että menehtynyttä isoisäänsä. Sitten kertyi yli 60 000 mailia ja satoja kuvia koirasta, joka muutti Humpreyn maailman ja kenties täytti tyhjän tilan.

En koskaan tavannut isäni äitiä enkä äitini isää, jotka kuolivat jo ennen syntymääni. Vahvimmat muistot ovat isäni isästä, jonka kuolemasta on jo useampia vuosia. Kutsuin häntä isoisäksi. Monet pappoihin ja vaareihin tottuneet kummastelivat ”lempinimen” virallisuutta, mutta minusta se sopi isoisälleni Robertille täydellisesti. Robert oli vanhin kuudesta veljestä.  Isoisä taisteli  19-vuotiaana jatkosodassa, jossa granaatti-isku vaurioitti toisen korvan kuuloa. Hän työskenteli pitkään toimitusjohtajana 30-luvun alussa perustetussa, edelleen toimivassa perheyrityksessämme. Hän rakasti vaimoa ja poikiaan,  Töysäläisen piparkakkuja ja Volvoja. Isoisä jäi leskeksi suhteellisen nuorena ja meni uusiin naimisiin. Myös koiria koko elämänsä rakastaneen isoisän viimeinen lemmikki oli pienikokoinen ja vähän tanakka beagle nimeltä Taco. Kaipaan isoisää. Päivittäisessä käytössäni on isoisän vanhat Ultima Thule -lasit ja haluaisin beaglen nimeltä Nacho. No en sitä nimeä, mutta beaglen kyllä. Kaipaan myös Tacoa.

Äitini äiti ”mamma”, kuoli kun olin teini-ikäinen. Mamman aviomies, äitini isä, oli tullut evakkona Suomeen Antrean kylästä Etelä-Karjalasta, jonka Suomi luovutti Neuvostoliitolle. Olen käynytkin Antreassa kerran. Se näytti vielä 2000-luvullakin siltä kun aika olisi pysähtynyt. Menin alakoulusta joka päivä mamman luokseen kylään, jossa oli usein tarjolla muhkeita, leivinuunissa paistettuja kovakuorisia sämpylöitä, rasvaista tiikerikakkua ja kuivaa rusina-pähkinäsekoitusta. Mamma oli ammatiltaan ompelija ja käytti usein punaista baskeria sekä Aino-tossuja. Hän piti ”kiikkustuolistaan” sekä vihreistä kuulista.  Nyt voisin kertoa hänelle, että mamma, lempiherkkusi ovat vegaanisia! Mitähän hän ajattelisi siitä? Mammasta muistuttaa keittiössäni oleva  1800-lukulainen perunakappa, joka oli aikanaan hänen käytössään Tammelan torilla.

Isoisä ja mamma elivät pitkän elämän, jonka lopusta viettivät suhteellisen lyhyen ajan sairaalassa. He kyselivät toistensa vointia sukulaisten kautta. Se oli ikään kuin jonkinlainen ”vanhan kansan yhteys”.

Nyt kolmekymppisenä haluaisin jutella isovanhempieni kanssa, kuulla heidän ajatuksiaan sekä muistojaan nuoruudesta, perheestä, politiikasta, luonnosta, Suomesta, sodista, työn teosta sekä tästä kummallisesta ajasta, jossa elämme. Heidän mukanaan meni osa omaa historiaani sekä valtava määrä tietoa.

Suren sitä, mitä ei ole.