Jos ihminen tuntee olonsa alakuloiseksi, häntä usein kannustetaan olemaan kiitollinen niistä asioista, joita hänellä on. Joskus on kuitenkin pakko surra asioita, joita ei enää ole. Mitä multa puuttuu, on yhteys isovanhempiini. Sen myötä puuttuu merkittävä yhteys omiin juuriin ja omaan historiaan.

Havahduin tähän kaipuuseen ja tyhjään tilaan elämässäni, kun luin Theron Humpreyn kauniit alkusanat kuvakirjasta Maddie on Things. Humprey lähti kiertämään vuoden aikana Yhdysvaltain 50 osavaltiota yhdessä adoptoidun Maddie-koiransa sekä särkyneen sydämensä kanssa. Humprey suri eroa ja menehtynyttä isoisäänsä. Kertyi yli 60 000 mailia ja satoja kuvia koirasta, joka muutti Humpreyn maailman.

En koskaan tavannut isäni äitiä enkä äitini isää, jotka kuolivat jo ennen syntymääni. Vahvimmat muistot ovat isäni isästä, jonka kuolemasta ei ole vielä kulunut viittäkään vuotta. Häntä kutsuttiin isoisäksi. Monet pappoihin ja vaareihin tottuneet kummastelivat ”lempinimen” virallisuutta, mutta minusta se sopi isoisälleni täydellisesti. Isoisäni Robert oli vanhin kuudesta veljestä.  Isoisä taisteli  19-vuotiaana jatkosodassa, jossa granaatti-isku vaurioitti hänen kuuloaan. Hän oli elämänsä aikana toimitusjohtaja edelleen toimivassa perheyrityksessämme ja rakasti perhettään, Töysäläisen piparkakkuja ja Volvoja. Hän jäi leskeksi suhteellisen nuorena ja meni uusiin naimisiin. Koiria koko elämänsä rakastaneen isoisän viimeinen lemmikki oli pienikokoinen beagle nimeltä Taco. Päivittäisessä käytössäni on isoisän vanhat Ultima Thule -lasit ja haluaisin beaglen nimeltä Nacho. No en sitä nimeä, mutta beaglen kyllä.

Äitini äiti ”mamma”, kuoli kun olin teini-ikäinen. Mamman aviomies, äitini isä, oli tullut evakkona Suomeen Antrean kylästä Etelä-Karjalasta, jonka Suomi luovutti Neuvostoliitolle. Olen käynytkin siellä kerran.Menin alakoulusta joka päivä mamman luokseen kylään, jossa oli usein tarjolla sämpylöitä, tiikerikakkua ja rusina-pähkinäsekoitusta. Mamma oli ammatiltaan ompelija, käytti usein punaista baskeria ja Aino-tossuja ja piti keinutuoleista sekä vihreistä kuulista.  Nyt voisin kertoa hänelle, että mamma, kuulasi ovat vegaanisia! Mitähän hän ajattelisi siitä? Keittiössäni on perunakappa 1800-luvulta, joka oli mamman käytössä Tammelan torilla.

Isoisä ja mamma elivät pitkän elämän, jonka lopusta viettivät suhteellisen lyhyen ajan sairaalassa. He kyselivät toistensa vointia sukulaisten kautta. Se oli ikään kuin jonkinlainen ”vanhan kansan yhteys”.

Nyt kolmekymppisenä haluaisin jutella isovanhempieni kanssa, kuulla heidän ajatuksiaan heidän nuoruudesta, perheestä, politiikasta, luonnosta, Suomesta, sodista, työn teosta sekä tästä ajasta, jossa elämme. Heidän mukanaan meni valtava osa omaa historiaani sekä valtava määrä tietoa.

Suren sitä, mitä ei ole.