Katsoin Zaida Bergrothin Miami-elokuvan järvenpääläisessä pikku elokuvateatterissa, jossa tuuletin humisee melko kovaa eikä valkokangas ole kovinkaan iso. Tämä leffa sopi ympäristöönsä aika kivasti, sillä tila oli intiimi kuten elokuvakin ja molemmissa on kämäistä eleganssia. Koin ihmeellisen tunteen elokuvan päättymisen jälkeen.

Krista Kosonen on näyttelijä mun makuun. Hänen hahmonsa, uskossa oleva showtanssija nimeltä Angela, oli kaikilta osin uskottava, paitsi överiksi vedetyltä leopardilegginssit-meets-karvahattu-meets-kultanahkatakki-puvustukselta. Angelan pikkusiskoa Annaa näytteli hurmaava Sonja Kuittinen, jota en ole aikaisemmin nähnyt. Olin yhtä hämmästynyt hänen kasvojensa luustosta kuin Angela. Hänessa on jotain sellaista, mitä amerikkalaisissa filmitähdissä.  En tarkoita pelkästään ulkonäköä, vaan hänen olemustaan ja karismaansa. Kuittinen on todella fresh ja uskottava roolissaan. Hän ei jäänyt yhtään varjoon super pro Kososen rinnalla.

Tarina alkaa siitä, kun Anna etsii käsiin isosiskonsa, joka annettiin pois lapsena. Siskoilla synkkaa nopeasti ja he lähtevät tienamaan showtanssilla raha maksaakseen Angelan isot velat. Matkalla sattuu kaikkea ikävää, mutta siskojen keskinäinen side vahvistuu. Yhteiseksi unelmaksi tulee vaihtaa loskainen Suomi aurinkoiseen Miamiin. Olen faijaltani oppinut tavan ”kritisoida realistisesti” fiktiivisen elokuva asioita. Sinänsä ilonpilaava taito. Tästä syystä ajattelin heti, että jos menee Miamiin, niin ei sinne kyllä voi  noin vain jäädä ilman työlupaa. Hahha.

Se tunne, jonka koin lopputekstin rullatessa, oli suuri hämmennys. En katso  suomalaisia elokuvia, jos ei ole ”pakko”. Tämä johtuu siitä, että en ole nähnyt kotimaisia elokuvia, joista olisi valtavasti pitänyt. Tai no, edes pitänyt. Toki myös katsottujen leffojen määrä on jäänyt vähiin juuri tämän syvään juurtuneen mindsetin takia.  Jos joku kysyy suosikkiani, vastaan ainoan, josta olen oikeasti pitänyt, leffan nimeltä Gourmet Club.  Se on TV-elokuva vuodelta 2004. Hämmennyin Miamin jälkeen siksi, että en voinut todeta, että olipas taas hirveetä skeidaa. En osannut todeta mitään. Jäin vain miettimään, että oliko tämä hyvä. Tajusin ihan pikkaisen myöhemmin, että olihan se. Kävin  lukemassa arvioita ajatusteni tueksi. Halusin tietää, mitä ammattikriitikot kirjoittavat.  Miamia on muun mussa sanottu yhdeksi vuoden parhaista kotimaisista elokuvista.

Leffassa oli muutamia irrallisen oloisia kohtauksia, mutta kokonaisuutena se oli hieno. Olisin toivonut elokuvaan pikkaisen enemmän huumoria, sillä sitä ei ollut juuri lainkaan. Väkivaltaa ja yllättäviä käänteitä riitti ministereineen ja rikollisporukoineen. Hieman tuli mieleen upea ruotsalais-tanskalainen Bron-sarja.

Ehkä Kuittinen/Kosonen ovat laatutakuu hyvästä kotimaisesta elokuvasta, sillä nyt kun tarkemmin asiaa mietin, niin eihän se Kätilö-elokuvakaan hullumpi ollut.