Olen rakastanut Michael Jacksonin musiikkia ala-asteelta asti. Suurimpia levyaarteitani on isältäni saama HIStory-tupla-albumi vuodelta 1995. Sen kannet ovat halkeilleet ja kultaisten levyjen pinnat ovat täynnä pitkiä naarmuja. Jackson on edelleen tarunhohtoinen, valtava maailmanlaajuinen supertähti ja kiistaton lahjakkuus, jollaista ei välttämättä tulla enää näkemään. Sitten ovat ne syytökset, jotka ovat himmentäneet kulttia hänen ympärillään ja jotka puhuttavat taas.

Mulla oli alakoulussa Mustamäentorilta hankittu musta Michael Jackson -t-paita, joka olisi ysärikarmeudessaan nyt huipputrendikäs. Yhtenä päivänä olin tuonut alakouluun HIStoryn ja jostain syystä kuunneltiin sitä koulun pienessä kirjastossa ikkuna auki koulun pihan suuntaan. Istuin ikkunalaudalla Jackson-paidassani ja tarkkailin, kun luokkakaverit kuulivat tutut kappaleet ja käänsivät katseensa auki olevaa ikkunaan kohti.

Muistan kuinka 90-luvulla kuhistiin siitä, että Michael Jackson esiintyi Suomessa. Eräs luokkakaverini totesi ”pikkupojat piiloon”. En tuolloin oikein ymmärtänyt pedofiliasyytösten vakavuutta MJ:n ympärillä. Muistan vain vertaukset Peter Paniin ja kertomukset miehestä, joka ei ollu elänyt lapsuuttaan ja siksi halusi viettää aikaa pikkupoikien, eli ”hengenheimolaistensa”, kanssa. Uskoin tähän teoriaan monta vuotta ja se tuntui mielestäni ihan järkevältä.

Halusin  olla Michael Jackson ja esittää Beat It kun kuvattiin kavereiden kanssa lapsuudenkotini alakerrassa erilaisia esityksiä videolle. Mulla oli päällä isältäni lainattu liian iso pikkutakki, leveälierinen hattu, mustasta villalangasta tehdyt hiuskiehkurat ja isot aurinkolasit. Improvisoin koreografian, johon kuului Jacksonille tyypillisiä teräviä tanssiliikkeitä.

Jacksonin lavatyyli on vaikuttanut omaan pukeutumiseen. Olen monta kertaa pukeutunut takkeihin, joissa on epoletit ja hankkinut useat pilottimalliset, pikimustat Ray-Banit. Sain pienen kosketuksen Jacksonin musiikin massiivisuuteen käydessäni perheeni kanssa katsomassa  Cirque du Soleil:n The Immortal World Tourin (marraskuu 2012), jossa parasta  oli Jacksonin valtavien kappaleiden kokeminen kunnon äänentoistolla.

Michael Jacksonin musiikki on ollut minulle monella hetkellä tärkeää ja olen ihaillut häntä artistina. Nyt olen katsonut Dan Reedin ohjaaman dokumentin Leaving Neverland, enkä tiedä, mitä Jackonista ajatella.  Onko taide sama asia kuin ihminen? Jos ihminen on tehnyt pahaa toisille, onko väärin nauttia hänen taiteestaan? En ole dokumentin katsomisen jälkeen täysin vakuuttunut, että Jackson on syyllinen, vaikka uhrien kertomukset ovat kuvottavan yksityiskohtaisia ja hänen poikkeuksellisilta vaikuttavat suhteensa lapsiin ovat olleet kaikkien silmien edessä jo vuosikymmeniä.

Kuuntelen parhaillaan itähelsinkiläisen räppärin Linda-Maria Roineen aka Mercedes Bentson kirjaa Ei koira muttei mieskään (WSOY 2019), jossa hän kertoo, kuinka musiikkiteatterin ohjaaja käytti häntä hyväkseen Roineen oltua vain 4-vuotias. En epäile Roineen tarinaa hetkeäkään. Miksi en? Roineen elämä on ollut epävakaista ja hän on itse tunnustanut valehdelleensa nuorena. Miksi uhreja, ehkä juuri miehiä, on vaikeampi uskoa? Miksi Roineen kohdalla en ajatellut, että miksi hän kertoo tästä vasta nyt?

Enkä kyllä edes ajattele, että James Safechuck tai Wade Robson olisivat valehtelijoita, mutta silti en halua uskoa heitä. Siksikö, että he eivät ole minulle ”tuttuja” kuten Jackson? Siksikö, että he ovat jo aikuisia miehiä? Siksikö, että asiaan saattaisi liittyä Jacksonin perikunnan miljoonat, eikä syytetty voi enää kertoa omaa versiota tarinastaan? Siksikö, että asia jo puitiin oikeudessa? Tosin amerikkalainen tuomioistuin ei ole varsinaisesti tunnettu puolueettomuudestaan tai virheettömyydestään. Leaving Neverland -dokkarissa puudutti hieman sen yksipuolisuus. Mielestäni vainajan puolesta olisivat voineet puhua hänen sukulaisensa, vaikka kaikki tietävätkin, mitä he olisivat sanoneet. Dokumentti pyrkii olemaan journalistinen, joten toista osapuolta olisi mielestäni täytynyt myös kuulla. Varsinkin tilanteessa, jossa ollaan ilman todistusaineistoa ja sana sanaa vastaan.

On täysin selvää, että uhria ei saa ikinä syyllistää ja tähtipölyn pitää hälvetä niiden ympäriltä, jotka tekevät väärin. Ehkä  Beat It tai We Are The World ovat ennallaan, mutta suhtautumiseni Jacksoniin ei ole. En vain tiedä, mitä ajatella.

Lapsia tulee suojella ja heihin kohdistuvista väkivallanteoista täytyy voida keskustella ilman uhrien syyllistämistä, vaikka uhrit olisivat jo aikuisia. Hienoin dokkariin liittyvä ilmiö oli se, että sen aikana tuotiin esille erilaisia kriisipuhelimia ja mahdollisuuksia saada apua kun jotain kamalaa tapahtuu.