Laadukkaasta dokkarista jää usein kurja olo. Voivatko asiat todella olla näin? Miten en tiennyt tätä? Dokkarit on yksi filmatisoinnin ja journalismin kuninkuuslajeista.

Tein hiljattain lupaukseni itselleni, että katson vähintään yhden dokkarin viikossa. Tätä oli helpompi noudattaa Docventuresin neljännen tuotantokauden vielä pyöriessä, mutta koitan nyt skarpata ja tehdä kuratoinnin itse. Miksi haluan katsoa dokkareita?

  1. Ne laajentavat ajattelua ja saavat kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.
  2. Ne antavat uutta tietoa ja uusia näkökulmia. (Tämä kyllä on on aika sama kuin tuo ylempi kohta)
  3. Ne inspiroivat ja parhaassa tapauksessa saavat muutosta parempaan aikaan sinussa, yhteisöissä ja kulttuureissa. Esim. The Cove -dokkari, joka todennäköisesti perhosvaikutti siihen, että Veera, Delfi, Leevi ja Eevertti ovat Attican eläinpuistossa Ateenassa. Oliko muutos juuri näiden olentojen kohdalla parempi, sitä en osaa arvioida, mutta huomion suuntaaminen eläinten oikeuksiin ja  hyvinvointiin (tai kärsimykseen) on mainstreamimpaa kuin aiemmin.  Ihmisten ajatteluun ovat varmasti vaikuttaneet luontokappaleiden ja ihmisten suhdetta dokumentoineet Blackfish ja Virunga sekä lukuisat tuotantoeläimiä koskevat dokkarit. Tai ainakin kasvissyöjänä toivon niin. Making a Murderer -dokumenttisarja aloitti kansainvälisen keskustelun amerikkalaisesta oikeusjärjestelmästä ja vääristä tuomioista, vaikka jättikin kertomatta faktoja tarinallisuudent takia.
  4. Hyvä dokumentti vaikuttaa monella tasolla.

13TH (Netflix Original Series2016)

Ohjaaja: Ava DuVernay (mm. Selma)

Arvio:

Tänään katsoin Netflixin salassa kuvatun dokkarin 13TH. Valitsin dokkarin Business Insiderin Netflix-suositusten perusteella. Kiinnostavuutta lisäsi myös naisohjaaja. Tykkään lahjakkaiden naisten ja ”kovien” aiheiden yhdistelmästä (esim. Kathryn Bigelow tuottajana Cartel Landissa). Dokkari lähtee käyntiin faktasta: Amerikkalaiset muodostavat vain  5 % koko maailman väestöstä, mutta maailman joka neljäs vanki on amerikkalainen.

Dokkari kertoo amerikkalaisen vankilainstituution kehittymisestä (ja kyseenalaisesta rakentamisesta) ja laajemmassa kuvassa juurtunesta rasismista, ja mustien amerikkalaisten vuosikymmeniä jatkuneesta, järjestelmällisestä leimaamisesta kakkosluokan kansalaisiksi. Sisällissodan jälkeen vapautetut orjat vangittiin pienimmästäkin rikkeestä (esim. irtolaisuus), jotta vangit saatiin tekemään tekemättömät työt. Vankilat ovat jatkumoa orjuudelle. Amerikkalaisista miehistä alle 7 % on mustia, mutta amerikkalaisvankiloiden populaatiosta 40%.

Perustuslain 13. lisäys: Neither slavery nor involuntary servitude, except as a punishment for crime whereof the party shall have been duly convicted, shall exist within the United States, or any place subject to their jurisdiction.

Dokkarissa lukuisat poliittiset johtajat, myös Hillary Clinton ja Donald Trump, näyttäytyvät erittäin ikävässä valossa, mikä ei kyllä sinänsä yllätä. Presidentti Nixonin aloittama ”huumeiden vastainen sota” oli todellisuudessa sotaa rotua vastaan. Viheliäisellä lainsäädännöllä haluttiin vahingoittaa mustaa rotua. Crackin käytöstä sai pidemmät tuomion kuin kokaiinista, tuosta ”harmittomasta”, valkoisesta ja yläluokkaisesta pulverista. George Bush vanhempi voitti vaalit vetoamalla valkoisten amerikkalaisten ”primitiiviseen” ja vuosikausia vahvistettuun pelkoon mustaa rotua ja etenkin mustaa miestä kohtaan.

Dokkari on koottu hienosti. Lyhyet musiikkiosuudet ja taitavasti editoidut haastattelut (esim. kaksi erillistä haastattelua yhdistetty vaikutelmaksi keskustelusta) tekevät siitä ryhdikkään. Lopussa on useita järkyttäviä kännykkäkameroilla kuvattuja pätkiä Suomessakin monta kertaa uutiseksi nousseesta poliisiväkivallasta, joka kohdistuu aseettomiin mustiin..

Dokkarin maailmaan uppoutuessa on ikävä havahtua nykytilanteeseeen sekä tuoreisiin kuviin, ja tajuta, että pian taas valkoinen, päällekäyvä rasisti johtaa maailman ”mahtavinta” kansakuntaa.