Olen irtisanoutunut työurani aikana useamman kerran. Eräästä työpaikasta lähdin opiskeluaikana, koska en ollut lainkaan sopiva myyntityöhön ja kylmäsoittojen tekemiseen. Yhdestä kivasta työpaikasta lähdin, koska sain toisen alan työpaikan  lähempää ja huomattavasti paremmalla liksalla. Yhdestä vaihdoin toiseen paikkaan, koska pelkäsin menettäväni terveyteni. En olisi sama ihminen, jos olisin jäänyt tuohon työhön, joka on ollut ikävin kokemukseni työurallani. Se oli kiusaamista ja nöyryyttämistä, johon kukaan ei puuttunut. Kauheus kulminoitui yhteen henkilöön, joka pyöritti muita ihmisiä mielensä mukaan.

Tuossa kauhujen duunissa kaikki muut joustivat, paitsi tiimiä vetänyt henkilö. Me tiimiläiset koitimme löytää tapoja tullaan toimeen vetäjän kanssa ja tsemppasimme toisiamme. Vetäjä päätti kaikesta, hän mikromanageroi. Hän myös halusi pitää lähes päivittäisiä palavereita, jossa käytiin läpi sitä, mitä kukin on juuri sillä hetkellä työstämässä. Ainoastaan hän ei itse kertonut, mitä on tekemässä. Välillä hän lykkäsi palaverin aloitusta jo sen alettua, koska ei kunnioittanut toisten aikaa lainkaan. Hän sanoi viimeisen sanan kaikista niistä yksityiskohdista, jotka olivat muiden tiimiläisten erikoisosaamista.

Vaikka jatkuvaan tarkkailuun ja omien töiden yhä uudelleen tekemiseen yritti tottua ja sitä yritti ennakoida, sai toiminta kerta toisensa jälkeen yhä uuvuttavampia piirteitä. Vetäjä oli aidosti kiinnostunut kaikkien muiden toiveista ja mielipiteistä, paitsi oman tiiminsä jäsenten. Tiimiläisten työn tulokset nostettiin framille ja niitä myös arvosteltiin muiden kuullen ikävään sävyyn. Tiimin vetäjä tuntui asettuvan tiimiläisiään vastaan, joille hän mielellään sysäsi vastuun virheistä. Hän ei ollut esimies, mutta käytti hyväkseen sitä, että emme tienneet, millaiset valtuudet hänellä oli toimia.  Tiimin jäseniltä odotettiin täydellistä sitoutumista projektiin perheen, harrastusten ja kaiken muun työn ulkopuolisen kustannuksella. Kokouksia pidettiin työaikojen ulkopuolella ja tiimiläisiä juoksutettiin vähäpätöisten asioiden takia. Yksi kummallisimmista asioista oli se, että hän ei aina edes tervehtinyt nähdessään muita tiimiläisiä.

Jossain vaiheessa aloin epäillä omia kykyjäni toimia työnkuvassa, johon minut oli palkattu, koska tekemisiäni käytiin jatkuvasti millintarkasti läpi. Nukuin öitä huonosti, luovuuteni ja ideointikykyni katosi, sain jonkinlaisia ahdistuskohtauksia ja olin toisinaan ilman syytä vihainen tiimikavereilleni heti aamusta, koska elin jatkuvassa valppauden ja hermostuneisuuden tilassa. Aivan kuin joku eläin häkissä, jota tökitään kepillä päivästä toiseen. Tiimin vetäjä keksi asioita päästään ja jäi useamman kerran kiinni valheista, mutta teoilla ei ollut mitään seurauksia. Irtisanoutumiseni tiimin vetäjä otti henkilökohtaisena loukkauksena ja kertoi, että en toimi niin kuin työelämässä kuuluu toimia. Kun olin kertonut päätöksestäni, hänelle oli tärkeintä, että hoidan tietyt työtehtävät loppuun. Käytin viimeisen viikon erään työtehtävän parissa, jonka lopputulos lensi lopulta roskiin. Turhan työn määrän olisi voinut laskea useissa tuhansissa euroissa.

En ollut ainoa ihminen, joka lähti uupuneena, ammatillisen itseluottamuksensa menettäneenä ja musertuneena toiseen työpaikkaan. Tilanteesta toipuminen vei aikaa ja pelkäsin, että vien jonkinlaisen henkisen kuorman uuteen duuniin. Enkä kyllä ollutkaan päässyt asiasta vielä silloin yli.  Ajatuksissani käyn toisinaan läpi tuota painajaista, mutta kiitollisena siitä, että tajusin lähteä tarpeeksi ajoissa.

Pahinta kaikessa oli se, että yhteinen esimiehemme ei suostunut näkemään  pahasti tulehtunutta tilannetta, vaikka tiimin vetäjän takia oli jo useampi pätevä ihminen vaihtanut duunia.  Silloisella esimiehellä oli tieto tilanteesta ja hänellä olisi ollut valta puhaltaa peli poikki ja hakea työyhteisön ulkopuolista ammattiapua tilanteen selvittämiseksi, mutta hän päätti olla tekemättä yhtään mitään.

Päätin itse toimia, koska tiesin, että hajoan sisältä jos jatkan.  Aloin aktiivisesti etsiä työpaikkaa ja kun sain sen, irtisanouduin. Jälkeenpäin on kirkastunut, kuinka silloinen esimieheni näki vain projektin, joka tuli saattaa loppuun keinolla ja hinnalla millä hyvänsä. Hän oli nähnyt tiimin vetäjän aiheuttamia kyyneleitä ennenkin, mutta oli kyvytön ja haluton suojelemaan muita työntekijöitään.  Muille organisaation työntekijöille irtisanoutumiset naamioitiin uudeksi vaiheeksi lähtijän elämässä, vaikka kyse oli yhden ihmisen aiheuttamasta pahoinvoinnista ja toksisesta ilmapiiristä.

Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että menettää terveytensä ja kaikki johtamistyylit eivät todellakaan ole ok. Työ  on aina työtä, eikä se voi olla ihan mahtavan fantastista joka päivä, mutta jos työ muuttaaa esimerkiksi persoonallisuutta ikävään suuntaan, on mielestäni aika tehdä asialle jotain. Jos kukaan ei omista yrityksistä huolimatta tee asialle yhtään mitään tai ota sinua vakavasti, on aika lähteä. Elämä on liian lyhyt kiusaamisen sietämiselle ja esimiehille, jotka katsovat toiseen suuntaan.

P*skan kokemuksen jälkeen näen vielä selkeämmin sen, mikä merkitys on työhyvinvoinnilla, esimiehen tuella ja avoimella ilmapiirillä, jossa asioista uskalletaan puhua ja niihin uskalletaan puuttua.