”Elämä olisi paljon tunneköyhempää ilman lapsia.”

Näin eräs tuttavani kerran sanoi kesken illanvieton. Tunsin piston. Olin lapseton silloin ja hän oli saanut juuri ensimmäisen lapsensa. Olen yhä lapseton. Mietin kommentin jälkeen pitkään, että olenko tehnyt väärän valinnan, sillä haluan kokea elämässä kaikki tunteet.  Ehkä en vain  osaa kaivata sellaista tunnetta, mitä en ole koskaan kokenut. Voi olla, että tulen joskus olemaan mutsi, voi olla että en.  Olen tällä hetkellä kolmenkympin paremmalla puolella, eikä se mystinen, naisia jonkun mielestä käyttökelvottomaksi muuttuva biologinen kello ole alkanut tikittää. Tai ainakaan se ei tikitä niin kovaa, että kuulisin sen äänen.

Olen monesti kuullut todettavan, että todellista rakkautta voi kokea vasta kun on lapsia, vasta kun on vanhempi. Minusta tämän tyyliset lauseet ovat ajattelemattomia ja loukkaavia. Haloo, jos lauot tälläistä niin varmista, että seurueessa ei ole esimerkiksi niitä, jotka eivät voi saada lapsia tai ovat kokeneet vaikka juuri keskenmenon.  Lisäksi, jos on joskus omistanut koiran, on kokenut todellista rakkautta.

Kaikki eivät voi saada lapsia, vaikka kuinka yrittäisivät ja haluaisivat. Monet jotka voivat, eivät niitä halua. Sitten on ikävä kyllä paljon niitä, joilla on lapsia, mutta heitä ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua vanhemmiksi. Vanhemmuutta ja perheitä on kaikenlaisia. Perhe on perhe ilman lapsiakin tai puolisoa. Perhe on juuri sellainen kuin se itse kokee.

Jokainen myös kokee ja antaa rakkautta omalla tavallaan. Vanhemmuudesta saa ja kuuluukin olla ylpeä, kiitollinen, onnellinen ja iloinen, mutta en voi sietää ajattelematonta julistamista siitä, että lapset ovat ihmisen elämän tarkoitus ja parasta, mitä elämässä voi tapahtua. Se, että ne lapset ovat paras asia hänen elämässään, ei tarkoita, että ne olisivat parasta kaikkien elämässä, kunhan lapsia vain tajuaa tehdä. On niitäkin, joilla on lapsia, mutta jotka katuvat päätöstään. Tämä on asia, josta kukaan ei uskalla puhua. Tosin tämä näkyy joissain muodoissaan erilaisissa tilastoissa. Pointtin on se, että  vanhemmuuden yltiöpäinen, putkinäköinen glorifiointi tuntuu yhtä ankealta kuin minkä tahansa elämäntyylin tuputtaminen parhaana valintana. Katso valitsin näin, SINÄ olet valinnut väärin.

Toki pidän itse vaikka vegaaniruokavaliota parempana valintana planeetan kannalta kuin lihan syöntiä, mutta en toitota asiaa jonakin yleismaailmallisena totuutena. Mielummin jaan asiasta faktoja kuin tunnetta.  Joskus tosin kiehahtaa, kuten vaikka puolustusministerin mustamaalatessa linssikeittoa. Joskus kuulee sanottavan, että ihmisen tarkoitus maapallolla on lisääntyä. Me todella olemme lisääntyneet, niin paljon, että meidän ei pitäisi enää lisääntyä, puhuipa kuka mitä tahansa jostain synnytystalkoista. Nykypäivänä yksi syy olla tekemättä lapsia on ilmastonmuutoksen aiheuttama huoli, enkä ihmettele sitä yhtään. Mietin itse ilmastonmuutosta ja ylikansoittumista päivittäin.

Äidiksi tullaan Suomessa keskimäärin noin 29-vuotiaana. Lapsista puhuminen muuttuu usein sitä herkemmäksi, mitä lähempänä ”lapsentekoikää” ollaan. Omaan kolmekymppiseen ystäväpiiriini kuuluu yksinhuoltajia, ydin- ja uusiolapsiperheitä sekä runsaasti parisuhteessa tai sinkkuna eleleviä lapsettomia kolmekymppisiä, jotka eivät ole osoittaneet kiinnostusta vanhemmuuteen. Osaa painostavat omat vanhemmat tai isovanhemmat, joiden toiveena olisivat lapsenlapset tai lapsenlapsenlapset. Painostusta saattaa tulla myös lähipiirin ulkopuolelta. Vanhemmuuden ja työn yhdistäminen on etenkin naisoletetuille suunnattujen lehtien vuodesta toiseen toistuva aihe.  Tällä hetkellä toistuu seuraava teema: lapsen saanti parantaa työuraa.

Minä tulin tädiksi 29-vuotiaana. Olen mielestäni erinomaisessa iässä ollakseni täti. Hah. Tätinä saan oman annokseni ihanasta lapsienergiasta ja siitä kaikesta tunnepitoisesta elämästä, mikä kuuluu nyt 1,5-vuotiaan vauhdikkaisiin päiviin. Rakastan olla täti kreisihauskalle ja villille pienelle tyypille.  Parasta on kun saan hänet nauramaan tai sitten hetkeksi keskittymään kirjaan. Hänen lempikirjansa on hankkimani Herra Panda leipoo. Hän tuo se kirjahyllystä syliini ja nojaa minuun. Odottaa, että luen hänelle ja kyselen missä on pingviini tai herra Panda. Hän on mahtava pieni ihminen, joka osaa aina jotain uutta kun näemme. Hän pussaa poskelle, vilkuttaa käsivarsi suorana ylöspäin, muuttuu löysäksi mytyksi jos häntä siirtää vasten tahtoaan, potkii palloa, kokeilee äänensä voimakkuutta ihan muuten vaan ja syö mansikoita niin, että kaikkialla on punaista. Hän haluaa taluttaa koiria, tanssii Robinin biisit ja painelee katkaisimia huvikseen. Saan katsoa kun hän kasvaa ja olla osa hänen elämäänsä, mutta kevyessä roolissa, äiti light. Tämä kevytversio sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Ehkä kaverini sanoissa olikin perä, sillä elämäni olisi tunneköyhempää ilman lapsia; ilman siskoni lasta.