Valmistuin viime kesänä yhteiskuntatieteiden maisteriksi (pääaineeni tiedotusoppi) Tampereen yliopistosta. Tein silloin toimittajan töitä ja päätettyäni työsuhteeni ja muutettuani toiselle paikkakunnalle sain heti töitä. Työ oli kuitenkin määräaikainen.

Nyt etsin töitä jo neljättä kuukautta. En edes tiedä, kuinka monta hakemusta olen lähettänyt tai kuinka monta kertaa kuussa tai viikossa olen löytänyt ja menettänyt unelmieni työpaikan. Olen hakenut viestinnän alan paikkoja, niin lyhyitä sijaisuuksia kuin vakipaikkojakin. Vakipaikkoihin hakijoita on ollut joka kerralla toista sataa, jos hylsykirjeessä on ilmoitettu hakijoiden määrä. Olen päässyt yhteen videohaastatteluun, joka ei sitten johtanut sitä pidemmälle. Olen saanut yhdestä paikasta hyvää palautetta tekemästäni esittelyvideosta sekä monipuolisesta kokemuksestani, mutta hyvällä palautteella ei makseta laskuja.

Olen miettinyt kevytyrittäjyyttä sekä toiminimen perustamista, mutta en ole aivan varma sopisivatko ne minulle. Olen vailla suuntaa, vaikka viestinnän ala on minun juttuni. Olen työhakemusten lähettämisen lisäksi lukenut entisen työkaverini väitöskirjaa, sivistänyt itseäni lukemalla paljon, kuntonyrkkeillyt, suunnittelut lyhytdokkaria, hoitanut remontissa olevan asuntoni asioita sekä väistellyt juhlissa ja tupareissa kysymyksiä työttömyydestäni. En puhu aiheesta, ellei joku kysy. Monta kertaa olen purskahtanut itkuun itsekseni. Etenkin silloin kun hakemani työpaikan ”valinta ei valitettavasti osunut sinuun” viesti on taas napsahtanut sähköpostiin.

Ajattelin joskus naiivisti, että kyllä Suomen mahdollisesti arvostetuimmalla viestinnän alan koulutuksella töitä saa. Nyt tiedän, että koulutus ei takaa mitään, vaikka kouluttautumista pidänkin fiksuna. Suhteet, onni ja kokemus avaavat ovia tiuhempaan. Uutisissa juuri kerrottiin, että vain joka neljäs saa työpaikan ilmoituksen kautta. Tilasto on kannaltani lohduton, sillä pääosin olen hakenut töitä juuri ilmoitusten kautta.

Kaltaisiani korkeasti koulutettuja työttömiä on Suomessa noin 50 000. Kyllä työpaikkojakin onneksi on, mutta minä en jostain syystä ole houkutteleva kandidaatti.Välillä mietin, että olen yksinkertaisesti väärän ikäinen ja väärää sukupuolta, mutta lähinnä nämä ovat keksimiäni laihoja lohtuja, jotta torjunta ei tekisi minusta niin surullista.

Yksi hakemistani paikoista meni vanhalle opiskelukaverille. Eräs ystäväni juuri vakinaistettiin. Aluksi valtava katkeruus valtasi minut, sitten olin aidosti iloinen heidän puolestaan, koska on hienoa, jos pystyy samaan tai pitämään työpaikan nykyisessä työelämässä.

Ironista kyllä, mutta en ole ikinä ajatellut niin paljon työn merkitystä ja työntekoa kuin nyt. Mietin niitä joka päivä vähintään joka toinen tunti. Minulta myös usein kysellään, onkos mitään kivaa löytynyt. On löytynyt, ja on kadonnut. Tunnen jatkuvaa alemmuutta ja syyllisyyttä siitä, että en saa töitä.

Huomenna lähden poikaystäväni kanssa New Yorkiin. Matka on varattu ja maksettu ajat sitten. Syödessäni viime torstaina lounasta ihanan entisen kollegani kanssa, sanoin, että en koe ansaitsevani matkaa tai lomaa, koska olen työtön. Hän käski olla ajattelematta niin luterilaisesti ja nauttimaan elämästä ilman syyllisyyttä siitä, että asiat pitäisi ansaita.  Aion noudattaa tuota neuvoa ainakin hetken. Voisinpa olla lukematta viikon myös sähköpostejani, mutta eihän sitä tiedä, jos vaikka joku haluaisi kuulla minusta lisää. Torjuntoja tulee, mutta luovuttaa ei saa, sillä jollain työpaikalla saatetaan tarvita juuri sellaista henkilöä kuin minä tai sinä.