Suomenpystykorvamme Wilma lopetettiin noin neljätoista vuotta sen jälkeen kun siitä oli tullut perheemme jäsen.
Neljätoista vuotta on lähes puolet elämästäni. Paljon on ehtinyt tapahtua tuon koiran ollessa perheemme jäsen. Wilmallekin tapahtui, sen haukusta ammuttiin useita riistalintuja pohjoisessa ja sen molemmat takajalat leikattiin. Minä ehdin tuona aikana muun muassa asua Wienissä, Turussa ja Tampereella. Sain graduni Tampereen yliopistosta, siskoni meni naimisiin, vanhempamme erosivat, kävin kolme kertaa New Yorkissa ja juoksin puolimaratonin. Wilmalle ehti jossain vaiheessa kasvaa inhottava kasvain mahaan, joka heikensi koiraa silmiemme edessä. Lopulta teimme päätöksen.
Pieniä ja vähän suurempia asioita on tapahtunut. Jos johonkin on voinut luottaa niin Wilman lohduttavaan läsnäoloon ja sen leikkisään sekä rakastavaan luonteeseen. Siihen, että kun kotipihaan tuli kävellen, pyörällä, skootterilla ja lopulta autolla, se tuli aina tervehtimään ja mouruamaan saadakseen huomiota aitauksensa aidan viereen. Olen tehnyt Wilman kanssa satoja lenkkejä. Välilä menin istumaan sen aitaukseen, jolloin Wilma painoi päänsä syliini.
Yhtäkkiä Wilma ei olekaan enää täällä. Yhtäkkiä vein tyhjät ruokakupit sen aitauksesta viimeistä kertaa. Yhtäkkiä silitin lakanaan käärittyä koiraa eläinlääkärin parkkipaikalla tajuamatta, että se ei enää reagoi kosketukseeni.
Edellinen pystykorvamme Minni oli vetäytyvä ja erakkoluontoinen, joskus arvaamatonkin. Wilpun (joksi minä useimmiten ystävänääni kutsuin) ajatukset saattoi aina lukea. Se oli uskomattoman seurallinen, luotettava ja ihmisrakas aina sen viimeisiin päiviin asti.
Wilppu haudattiin kotimme pihalle. Olin itse kaivamassa hautaa isäni kanssa. Palat kurkussa ja silmät aivan vetisinä. Olin murheellinen monta päivää ja ikävöin koiraa joka päivä, mutta ajatus sen kärsimyksestä sai tuntumaan toisen elämästä päättämisen oikeutetulta. Edellinen koiramme Minni eli ehkä liian pitkään, kun kukaan meistä ei halunnut kohdata sitä tosiseikkaa, että koira ei jaksanut enää. Emme halunneet toistaa samaa virhettä Wilpun kohdalla. Ennen lähtöä eläinlääkärille kävelin Wilman kanssa vielä tutun metsäreitin. Istuimme kotipihan rinteessä vierekkäin, kunnes isäni haki meidät. Matkalla vielä eli toivo, että jos asiat ovatkin ihan kunnossa ja Wilma selviää lääkkeillä tai pienellä operaatiolla. Wilppu painoi matkalla taas päänsä syliini. Olen varma, että se aavisti tulevat tapahtumat. Olin itsekin varautunut pahimpaan.
Koiran lopettaminen on vavisuttava kokemus, mutta halusin olla läsnä nukutuksessa. Ehdin hyvästellä rakkaan ystävän kaikessa rauhassa ja nähdä miten se nukahtaa. Se on muuttunut rauhoittavaksi ajatukseksi, vaikka tuntui tapahtumahetkellä lohduttomalta.
Vanhan eläimen kanssa ei kannata olla itsekäs, vaikka voi olla mahdotonta sanoa, milloin ”oikea” aika on. Eläimen vointia täytyy seurata ja verrata edellisiin päiviin tai kuukausiin. Vanhenemisen voi ymmärtää valokuvista, heikkenemisen näkee koiran käytöksestä. Hyppääkö se saman esteen yli yhä yhtä ketterästi? Onko koira levoton? Eläin ei kerro kivuistaan, joten ole herkkä sille. Tarkkaile sitä kun se ei näe sinua. Surun ja ikävän kanssa on helpompi elää kuin kivun.
Jätä kommentti