Pitkältä tuntuneen viikon aikana mietin Kreikan elvytyspakettia, moussakan vähäsuolaisuutta ja Firenzen kauneutta ja koitin pakottaa kiitollisuuden tunnetta siitä, että minulla on mahdollisuus matkustaa.

Ateenassa ei ole historian tuntua tai kauneutta, joka mykistää. Onhan siellä tietenkin historiallisia raunioita. Kuivalla Akropolilla turistit tukkivat kulkuväylät selfiesessioilla ja raskaat pylväät saavat muistelemaan alakoulun tyylisuuntaoppeja. Akropolissa asiakaspolku (myös kirjaimellinen) on jäänyt miettimättä, vaikka sisäänpääsy on törkeän hintainen. Hetki jumalten kanssa on jatkuvaa tönimistä sisältävä suorite, joka köyhdyttää lompakkoa rikastamatta sielua.

Lähes jokainen pinta kantakaupungissa on saanut maistaa spraymaalia. Sotkujen joukossa on tietenkin myös iskulauseita, joissa haistatellaan 30-luvun saksalaisille kansallissosialisteille, kerrotaan kaikkien poliisien syntyneen avioliiton ulkopuolella sekä vaaditaan vapautta maantieteellisille alueille. Jokainen hetki, jokainen paikka on täynnä tukahduttavia hajuja, äänten kakofoniaa ja pysähteleviä sekä säntäileviä ihmisiä. Metrorotiskossa olisi voinut huutaa vastapäätä istuvalle, joka ei siltikään olisi kuullut muuta kuin epävireisen saksofoniversion Careless Whisperista.

Ateena on ruma, kulahtanut, saasteinen ja auringon korventama, Akropolin ympärille puserrettu yksisuuntainen ja hikoileva kaaos, jossa palvelu on aina hidasta, joskaan ei kuitenkaan koskaan tylyä. Paikallinen musiikki soi lentokentällä ja toreilla, kaikilla tavernoilla on listoillaan samat vähäsuolaiset kreikkalaisannokset. Kansallissankari Antetokoúnmpo on vahvasti läsnä. Kaiken kulttuuriylpeyden tai sen arkipäiväisyyden keskellä en siltikään löytänyt kovakantista Odysseiaa, en englanniksi enkä kreikaksi.

Pienessä kannussa tarjoiltu viini oli odotusten mukaisesti päihdyttävä marjamehu. Dionysos jossain työnsi sormia kurkkuunsa ja itse liikutuin muutamasta runsasprosenttisesta huikasta. Bolt oli ainoa asia, jota ei tarvinnut odottaa. Vanhat ihmisevät näyttivät kaikki todella kreikkalaisilta suolapippurihiuksineen. Naisilla oli leikkaamattomat nenät, miehistä en osaa sanoa mitään yleistävää. Meno oli maallistunutta, ortodoksipapit kaduilla kuin naamiaisasuja.

Ateenalaiset olivat kuitenkin ystävällisiä, autot antoivat tilaa ja MACin mustatukkainen, kleopatramainen myyjätär flirttaili avoimesti. Kassalla kuitti kädessäni mietin, mitä juuri tapahtui. Kaupungin keskustassa ei ollut onneksi varsinaisesti vaaran tuntua, vain auringon polte olkapäillä, kiinteältä tuntuva ilma ja viemäreihin huuhdeltujen kalanperkeiden haju.

Toin käsimatkatavaroissa Nike-alabasteripatsaan. Ostin patsaan mustana, koska halusin sen näyttävän mahdollisimman erilaiselta kuin alkuperäinen, jonka näin Louvressa viime vuonna. Toin sen isoine siipineen kotiin käsimatkatavaroissa. Muistin vasta Suomessa, että en tinkinyt. Esitellessäni uutta kitcshiä tuliaista miehelleni, pohdimme, olisiko oikein palauttaa Louvressa portaikkoa hallitseva alkuperäinen mestariteos takaisin Kreikkaan. Kyllä ja ei.

Graffitien, huudon, ahtaiden katujen, freddo cappuccinojen, penisavaimenperien ja kulkukissojen keskellä ikävöin Lissabonia, Firenzeä, Madridia ja jopa Napolia. Vouliagmenin julkisella, maksullisella uimarannalla unohdin hetkeksi muut kaupungit. Kympillä sai siistit suihkut ja vessat sekä rantavuoteet varjoineen. Kristallinkirkkaassa Välimeressä eivät pyörineet laastarit ja muovipussit, vaan kalapelkoiset off-season-turistit. Siistit tennis- ja lentopallokentät olivat vapaassa käytössä, ja rivakat miehet siivosivat rantaa jätesäkit tuulessa lepattaen. Harvassa isossa eurooppalaisessa kaupungissa saa samaan hintaan sekä ison kaupungin päättymättömän jytkeen että turkoosin meren ilot. Useimmiten vastassa on raskaasti aidattu asfalttipintainen satama jättiristeilijöineen tai nostureineen ja rahtikontteineen.

Likaisen takaikkunan takaa, ruuhkaan juuttuneessa Boltissa ehti silmäillä parisataa metriä korkeaa Riviera tower -pilvenpiirtäjää, matalarakenteisen kaupungin uutta torahammasta aivan rannan tuntumassa. Ellinikoon rakennetaan parhaillaan uutta keidasta kasinoineen. Tunkkaiselta ja huonolla tavalla retrolta tuntuva alue muutenkin nuhjuisessa kaupungissa. Onnistuessaan se kuitenkin voinee muuttua toivon majakaksi luodessaan työtä ja tuloja edelleen sotkujaan siivoavalle saarivaltiolle.

Conde Nastin lukijat valitsivat Kreikan juuri ykköskohteeksi. Äänestäjien on pakko olla niitä saarilla viihtyviä.

Ehkä  itse suoritin Ateenaa ja lomaa, mutta nyt se on ainakin hoidettu.