Kolme ruotsalaismiestä lähtee vetypallolla kohti pohjoisnapaa. Eletään 1800-luvun loppua ja he lähteävät kohti alueita, joissa kukaan ei ole aiemmin käynyt. Kenelläkään matkaan lähtijöistä ei ole kokemusta vastaavista retkistä. Jo lähdössä tapahtuu kaikenlaista hämminkiä. Heillä on mukanaan kuivamuonaa, samppanjaa ja vaaleanpunaisia silkkisolmioita perille saapumisen juhlintaan. Yli kolmekymmentä vuotta lähdön jälkeen heidät löydetään kuolleina. Kukaan ei osaa sanoa, mitä heille on tapahtunut. 

Olen lukenut viime aikoina ranskalaisia novelleja sekä kitkerää italialaistekstiä aviokriisistä, niin jotenkin tämän arktisen tuulen muotoilema tieto- ja päiväkirja tuntui erittäin raikkaalta. Tämä kirja on vähän kuin pallet cleanser loputtomassa kirjojen kattauksessa. Bea Uusman  Naparetki, minun rakkaustarinani -kirja (2016) on lukuelämys, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan.

Naparetki on intohimoinen tutkimus 1800-luvun lopulla Huippuvuorille kadonneesta Andrée-retkikunnasta. Uusma on tutkinut yli 15 vuotta retkikunnan mysteeriä ja tiivistänyt kaiken kirjaksi. Hän opiskeli jopa lääkäriksi perehtyäkseen asiaan tarkemmin. Uusman intohimo, periksiantamattomuus ja syvä viehtymys aiheeseen välittyy jokaiselta jääkarhun hajuiselta sivulta. Andrée-retkikunnan karu kohtalo on mysteeri vailla vertaansa, jota Uusma tutkii edelleen. 

Innostun kirjasta harvoin näin paljon.  En jokaisen kirjan kohdalla odota malttamattomana, että koska pääsen taas sen pariin. Käytin kirjan lukemiseen kaiken tarjolla olevan vapaa-ajan ja luin kirjan muutamassa päivässä. Haluan, että kaikki lukevat Naparetken. Olenkin aloittanut tämän projektin antamalla kirjan lahjaksi ex-kollegalleni. Monihan on myös lukenut kirjan jo ajat sitten, sillä siitä on keretty muun muassa ottaa  ”Mitä Suomi lukee” -painos.

Olen erityisen viehtynyt tämmöisiin tarinallisiin tietokirjoihin. Ne ovat hyvä valinta silloin kun en osaa päättää, haluanko lukea tietokirjan vai romaanin.