Mulla on täällä blogissa kategoria ”näkymiä tulevaisuudesta”. Tämä postaus voisi olla kategoriassa ”näkymiä menneisyydestä”, mutta on toisaalta samanaikaisesti sitä, mitä on  jatkossa luvassa: sukupuuttoon kuolleita, kadonneita lajeja.

Sydsvenskanin kulttuuritoimittaja Patrik Svenssonin teos Ankeriaan testamentti (Tammi) on ollut koskettavin kirja pitkäään aikaan. Se kuuluu kenties suossikkigenreeni edustaessaan ns. narratiivista journalismia, tarinallista tietokirjaa.  Kirja sai marraskuussa tietokirjan August-palkinnon ja on käännetty useille kielille.  Luonnehtisin sitä moderniksi klassikoksi.

Kirja kertoo isä-poikasuhteesta sekä ankeriaasta. Ei yhdestä, vaan koko lajista, josta tiedämme yllättävän vähän. Ankerias on katoamassa ja muuttumassa muistoksi, ellemme keksi, miten sen voisi pelastaa. Tai miten ihmiskunnan suunnan voisi muuttaaa. Kirjan suurempana teemana on ihmisen ja luonnon välinen suhde. Yksi kipeä kohta tässä epätasapainoisessa suhteessa on stellerinmerilehmä. Se on valtava sireenieläin, jopa 10 metriä pitkä nisäkäs. Nimensä se sai saksalaiselta tutkimusmatkailija Georg Wilhem Stelleriltä. Steller haaksirikkotui 1740-luvulla Beringinsaaren rantaan, jossa nuo valtavat, ihmistä pelkäämättömät kasvissyöjäjättiläiset elelivät. Pelastuneet alkoivat metsästää ja syödä näitä harvinaisuuksia. Kun tieto tästä ”uudesta” lajista levisi, niiden perään lähdettiin. Laji kuoli sukupuuttoon 1760-luvun loppuun mennessä, jolloin ensimmäisistä havainnoista oli alle 30 vuotta.

Tutkimusmatkailun historia ei ole vain kaukoputkeen tuijottelua ja kenkien kopinaa laivan kannella, historia on osin ruma ja verinen. Ne ketkä ovat tulleet löydetyksi, ovat maksaneet hinnan.

Punaisen kirjan mukaan Suomessa vuonna 2019 tarkastelluista 22 418 lajista uhanlaisia oli 2 667, eli  lähes enenmmän kuin joka kymmenes.  Suhteellisesti eniten uhanlaisia tarkastelluista lajeista kuului sammaleisiin, joista enemmän kuin joka neljäs laji oli uhanalainen.

Elämme ns. kuudennen sukupuuton aikaan. Kaikki aikaisemmat sukupuutot ovat olleet hitaita ja tapahtuneet ihmisestä riippumattomista syistä, mutta tämä kuudes sukupuutto, tämä on meidän syytämme. Stellerinmerilehmän kohtalo odottaa monia muitakin, kun ihminen jatkaa lisääntymistä ja ottaa palloltamme yhä enemmän.

Hämmästyin todella kun selvisi, missä tämän tuntemattoman suuruuden luurangon voi nähdä, nimittäin kotikaupungissani, Helsingissä. Se on luonnontieteellisen museon todellinen harvinaisuus, sillä luurankoja on maailmassa vain muutama.

Stellerin merilehmän tarinaan voi tutustua esimerkiksi tämän Ylen podcastin kautta: Stellerin ja merilehmän tarina

Alla tutkija Elizabeth Kolbertin haastattelu kuudennesta sukupuutosta.