Vielä muutama viikko reissun jälkeen tunnen lämpöistä tunnetta, kun palaan ajatuksissa Pohjois-Ranskaan. Lähdin Pariisin kautta Normandiaan äitini kanssa. Reissu oli ollut mun unelma jo todella kauan. Ehkä lukiosta asti, kun uppouduin etenkin kirjoituksia edeltävänä aikana toiseen maailmaansotaan. Isoisäni taisteli jatkosodassa, ja isäni on aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta. Äitini isä oli Karjalan evakko. Tietoisuus sodasta ja sen läheisyys on ollut elämässäni aina, ja sotahistoria kiehtonut minua jollain tavalla. Tietysti olen samalla kiitollinen, etten ole koskaan joutunut kokemaan sitä itse ja osin ajatukseni siitä voivat olla romantisoituja.
Normandia oli ollut pitkään haaveissani, koska siellä on käyty yksi länsimaisen sotahistorian suurimmista ja merkittävimmistä sotatapahtumista: Normandian maihinnousu, eli D-Day tai Operation Overlord, joka viittaa myös koko suunnitelmaan vapauttaa Länsi-Eurooppa. Aihe kiehtoo siksikin, että historia on ymmärrettävän etäisyyden päässä, ei edes kovin kaukana.
Bayeux’n kaupunki – yllättävä helmi
Normandia on sekä sielultaan että maantieteellisesti hajanainen alue, joka on täplitetty kiehtovilla kaupungeilla. Valitsimme tukikohdaksemme Bayeux’n suhteellisen pienen kaupungin, ja se osoittautui vahingossa täydelliseksi ratkaisuksi. Olin tehnyt hieman taustatyötä, mutta en ollut silti varma, mihin päin Normandiaan olisi lopulta paras suunnata. Suora junamatka Pariisin Gare Saint-Lazarelta kesti vain pari tuntia. Kiinnostava yksityiskohta ranskalaisista junista: oman paikan yläpuolella näkyy, mihin olet matkalla.
Bayeux paljastui päivä päivältä kiinnostavammaksi. Kaupungin rakennuskanta on täysin säilynyt, sillä sitä ei koskaan pommitettu. Pelastumiseen liittyy monia mielenkiintoisia tarinoita, joista paikalliset ovat ylpeitä. Sen kapeilla kaduilla voi elää ja tuntea menneet vuosikymmenet. Ennen Parisiin vapauttamista se on toiminut hallinnollisena pääkaupunkina (”Voitte kertoa vierailleenne kahdessa Ranskan pääkaupungissa”, neuvoi opas). Bayeux on myös ensimmäinen liittoutuneiden vapauttama kaupunki Ranskassa.
Kaupungin sydämestä löytyy valtava katedraali, jonka olemassaolosta en tiennyt etukäteen. Se ilmestyi yhtäkkiä eteemme, kun raahasimme poukkoilevia matkalaukkujamme asemalta keskustaan – ja sen suuruus yllätti täysin. Sattumalta kuulimme, että sen seinille heijastettu valoshow näytettäisiin jälleen lähtöpäivämme iltana. Samankaltainen, mutta kesäksi uudistettu näytös oli pyörinyt jo kolme vuotta, ja oli viimeistä viikkoa nähtävillä. Pilviin kurkottava katedraali oli mykistävä myös ilman valoja. Kävimme markkinoilla sen juurella kuuntelemassa ranskalaista harmonikkamusiikkia ja ihastelimme päät kallellaan sen vierelle vuonna 1797 istutettua valtavaa plataania, vapauden puuta ”Arbre de la Liberté”.
Bayeux’sta löytyy kaiken tämän lisäksi tuhat vuotta vanha seinävaate. Jopa 70 metriä pitkä, yhtenäinen seinävaate kertoo Vilhelm Valloittajan tarinan. Tarina on jaettu kohtauksiin ja se on pikkutarkan käsityön mestarinäyte. Se on loistelias ja yksityiskohtia pursuava ”sarjakuva”, jonka avulla kerrottiin lukutaidottomille normannien historiasta. Se on niin hyvin säilynyt ja säilytetty, että sen ikää on vaikea uskoa todeksi. Yllätyin, että siinä on kuvattu myös harvoin nähtävä Halleyn komeetta vuodelta 1066. Seinävaatteen tulevaisuus on paikallisille herkkä aihe, sillä teosta ollaan siirtämässä museon uudelleenrakentamisen myötä British Museumiin, eivätkä kaikki usko sen palaavan takaisin. Presidentti Macron kuulemma lupasi tämän kysymättä paikallisilta. Seinävaatemuseo oli auki viimeistä viikkoa. Ajoituksemme olla juuri Bayeux’ssa oli monella tapaa täydellinen.
Rangers lead the way
Bayeux’sta käsin pääsimme myös tutustumaan toisen maailmansodan maisemiin, mikä oli oman matkani tarkoitus. Oppaan johdolla kiersimme muun muassa Pointe du Hocin, Omaha Beachin ja Normandian amerikkalaisten hautausmaan.
Pointe du Hocin maisemat olivat kertakaikkisen kauniita. Paikka on merkittävä siksikin, että tänne Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukot ”rangersit” saapuivat tuhotakseen tykkejä, joista olisi ollut haittaa maihinnousupäivänä. Tykkien tuhoaminen osoittautui ”helpoksi”, mutta odottaminen saksalaisten armoilla vaikeaksi. Moni kuoli ennen kuin liittoutuneet saapuivat rangersien avuksi. Alueella kulkua on rajattu huomattavasti covidin jälkeen ja myöhemmin turvallisuussyistä. Vanhat rakenteet alkavat hajota. Opas varoitteli alueen pienistä vaaroista, ja silti trenssitakkini jäi kiinni piikkilankaan.
Matka jatkui Omaha Beachille.
”Mihin tahansa täällä astutte, siihen on kuollut ihminen”, kertoi opas Omaha Beachista, joka oli verestä punainen vielä kaksi viikkoa kesäkuun 6. päivän tapahtumien jälkeen vuonna 1944. Amerikan liput lepattivat tuulessa ja muutenkin tuntui siltä, että olisi ylittänyt Atlantin. Kävin kokeilemassa valtameren lämpötilaa ja valutin rannan kultaista hiekkaa sormien välistä. Saan kylmiä väreitä pelkästään ajatellessani tätä.
Kokemukset usein jotenkin latistuvat, jos niitä koittaa sanoittaa. Kirjoitin muistikirjaani joitain pätkiä ja koitin painaa mieleeni loput. Yksi huikea tarina, jonka oppaamme kertoi, koski amerikan-juutalaista yliluutnanttia Nathan B. Baskindia Pittsburghista, joka laskettiin aseveljiensä viereen amerikkalaisten hautausmaalle ikuiseen lepoon viime vuonna, tasan 80 vuotta kuolemansa jälkeen. Sattuman ja DNA:n avulla hänet löydettiin saksalaisten joukkohaudasta. Amerikkalaisella hautausmaalla on seinä, jossa lukee kaikkien taistelussa kadonneiden (Lost In Action) sotilaiden nimet. Löytyneiden perään on lisätty rosetti. Sukulainen asetti Baskindin nimen perään kultaisen rosetin 13. kesäkuuta 2024. Näin myös daavidintähden, jonka päälle oli asetettu sileä kivi – merkki siitä, että haudalla on vierailtu.
Historia herää eloon
Kokemus maihinnousupaikoilla vierailusta oli niin voimakas, että myöhemmin kotona katsoessani pitkästä aikaa Saving Private Ryan -elokuvaa liikutuin syvästi. Alkukohtaukset, joissa kuvataan hyvin graafisesti maihinnousun kaoottisuutta, saivat itkemään. Nuoria miehiä lähetettiin varmaan kuolemaan, ja vaikka osa selvisi, he kantoivat mukanaan traumoja tapahtumista, muiden menettämisestä, väkivaltaisista kuolemista sekä mahdollisesta syyllisyydestä, että jäivät itse henkiin. Olen vieraillut toisen maailmansodan tapahtumapaikoilla aiemminkin, kuten Berliinissä ja Auschwitz-Birkenaussa, Puolassa. Kaikissa on aina oma erikoinen tuntunsa, kuin aika vääristyisi.
Normandia on täynnä sodan jälkiä: museoita, muistomerkkejä ja esineitä. Näin vain vilaukselta auton kyydistä massiivisen Belgian Gate -tankintorjuntaportin. Se oli konkreettinen ja kammottava todiste siitä, millaisia esteitä sotilaat joutuivat kohtaamaan vellovien Atlantin aaltojen ja raskaiden varusteidensa painon alla, osa pitkästä merimatkasta sairaina, psyykkisestä tilasta puhumattakaan. Jos selvisi rannalle asti, täytyi vielä selvitä 400 metriä konekivääri- ja muussa tulessa penkereelle. Mietin, miten hauras ihmiskeho lopulta on teräksen ja ruudin edessä.
Ranskalaisia makuja ja paikallista elämää
Matka ei ollut pelkästään sotahistorian tutkimista, vaan myös ranskalaisia elämyksiä. Tämä oli ensimmäinen ulkomaanmatkani uudella ruokavaliolla (en ole vielä julkaissut kirjoitusta aiheesta, mutta se tulee pian), ja sain maistaa paikallisia herkkuja – muun muassa simpukoita ja ranskalaisia perunoita, klassinen ranskalainen yhdistelmä. Tilasin sen kanssa paikallista olutta oppaan suosituksesta, ja ruoka oli yksinkertaisesti erinomaista. Ranskassa ruoka on vain parempaa. Etenkin aamupalat olivat ihania. Söimme kyllä joka aamu ei-ranskalaisittain, paljon enemmän kuin vain kahvin ja croissantin.
Bayeux tarjosi yllätyksen myös Tour de Francen muodossa, jonka suuruutta on vaikea verrata meillä mihinkään, tai ehkä lätkän MM-finaaliin. Hieman ennen matkaamme kaupungin läpi ampaisseen kisaan oli osallistunut paikallinen pyöräilijä Kévin Vauquelin. Bayeux’n ”oma poika” menestyi hyvin. Oppaamme kertoi odottaneensa kavereidensa kanssa neljä tuntia nähdäkseen hänestä vilahduksen, ja odotus palkittiin seitsemän sekunnin ohiajolla. Tarina kuvasti hyvin paikallista ylpeyttä omistaan.
Tämä jää mieleen loppuelämäksi
Reissu tuntui paljon pidemmältä kuin kymmenen päivän matkalta. Kaikki ne kokemukset, nähtävyydet ja tarinat täyttivät mielen niin, että kotiin palatessa tuntui kuin olisin ollut poissa kuukauden. Normandia jätti pysyvän jäljen, ja olen kiitollinen, että äitini oli mukana matkassa.
Normandia (ja Bayeux) on kauniin haikea paikka, jossa yhdistyy ihmiskunnan rohkeus, yhteisten arvojen puolustaminen, Euroopan historia, omanlainen elämäntyyli ja paikallinen ylpeys. Kun sopiva hetki tulee, palaan Normandiaan muutenkin kuin ajatuksissa.
									
	
	
	
	
	
Jätä kommentti