Enkä mä osannu ku suruuni juoda
Enhän mä osannu ku narkata ja juoda
Pateettisen elämäni sokeri ja suola
Narkata ja juoda – narkata ja kuolla.

Kakka-hätä 77, Narkata ja kuolla (2007)

 

Joonas Neuvosen ja Cadri Cetinkayan dokumenttielokuva Lost Boys (2020) ei juuri luo auringonsäteitä. Valon sijaan tarjotaan paksuja harmaita betoniseiniä, ränsistyneitä rakennuksia, kituvia hyönteisiä, foliopaperilla höyrystyviä pillereitä ja absoluuttista köyhyyttä. Tunnelma on raskas. Raskas.

Lost Boys kertoo, tai no, en oikeastaan tiedä mistä se edes kertoo. Siinä narkataan, menetetään järki, istutaan vankilassa ja kuollaan. Se ei opeta elämästä eikä huumeista.

Kulttidokkari Reindeerspottingista on jäänyt erityisesti mieleen kohta, jossa Jani Raappanan edessä sängyllä on iso kasa lääkkeitä pakkauksissaan, muistaakseni Subutexiä. Raappanan ilme on kertakaikkisen onnellinen, kuin lapsella avaamattomien lahjapakettien edessä. Lost Boys -dokkarissa kukaan ei näytä hetkeään aidosti onnelliselta, vaikka saatavilla on seksiä, huumeita, alkoholia ja näennäinen vapaus seurata jokaista impulssia. On vaikeaa ymmärtää narkomaanin empatiasta vapaata mieltä, esimerkiksi sitä että Jani ja Antti eivät välitä pätkääkään omista kehoistaan. Katsotaan vain ihan rauhassa, että kuinka naama tai suoni kestää. Narkkaaminen on arkipäivästä, eikä se ne näytä juhlinnalta, mitä se on ehkä joskus näille henkilöille ollut.

Dokkarin naisten haastattelut (Lee Lee ja tämän ystävä) ovat kiinnostavimmat pätkät koko materiaalissa. Tuntuu hurjalta, että hieman päälle parikymppinen nainen toivoo, että asiat ovat paremmin seuraavassa elämässä. Tässä kohtaa miettii, kuinka erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät, ja kuinka monella tapaa helpommin täällä pohjoisessa voi rakentaa elämää, jos verrataan esimerkiksi köyhään perheeseen syntynyttä kambodžalaista tai suomalaista tyttöä. Dokkarin naisista ei vain tiedä, pitäisikö heitä uskoa vai ei, ja miksi he ovat suostuneet mukaan dokumenttiin. Dokkarin tekijä ei oikeastaan paljasta, mitä heistä ajattelee.

En ihan ymmärrä, miksi voice-over on tehty englanniksi. Onko syy kaupallinen vai taiteellinen? Vain hienovaraisesta suomi-intonaatiosta huolimatta se etäännyttää. Jotenkin unohtuu, että tässä ne samat Rovaniemen pojat menossa pikakelauksella kohti tuomiopäivää. Maassa on vain lumen sijaan roskia ja kodittomia.

Keskittymällä etsimään elämäänsä merkitystä ikuisesta nautinnosta, saattaa päätyä vieraiden maiden kaduille harhaisena tai pahimmassa tapauksessa kuolemaan niille. Lopulta hedonisti elää elämää, joka näyttää valkokankaalta katsottuna kovin merkityksettömältä.